Eurooppalainen villisika (Sus scrofa) on kesyn sian kantamuoto. Villisika on ollut Suomenkin luonnossa tuttu eläin vielä 1800-luvulla, jolloin se on metsästetty kuitenkin sukupuuttoon. Rajan yli Venäjältä Suomeen tulee jatkuvasti uutta villiä kantaa, tosin useimmat päätyvät metsästäjien patoihin jo Kymenlaaksossa. Virossa villisikaa on luonnossa runsaasti, Ruotsissa harmiksikin asti. Tosin ruotsalainen kanta on tarha-asukkien jälkeläisiä, historia on samankaltainen, mutta pidempi kuin Suomessa. Matalat jalat ja pieni sorkka rajaavat villisian luontaiseksi elinalueeksi vähälumisemmat seudut eli Etelä-Suomen ja rannikot Oulua myöten. Keskeisemmässä Euroopassa villisika on yleinen.
Tarhauksessa on tärkeää antaa villisikojen elää lajinomaista elämää eli viihtyä ulkona, telmiä ja kaivaa maata. Villisiat erottaa hyvin jalostetuista sioista: pää on suuri, selkä lyhyt, kaula vahva ja kinkut pienet eli juuri päinvastoin kuin jalostetulla lajitoverillaan. Karva on paksu ja karkea, harmaa tai mustanharmaa. Tärkeänä lajiominaisuutena pidetään sitä, että villisiat eivät ole sekoittuneet jalostettujen sikojen kanssa.
Villisiat ovat riistaeläimiä eivätkä ne kuulu EU-tukien piiriin. Sikarekisteriin ne kuitenkin merkitään. Villisikatarhoja on perustettu Suomeen vuodesta 1992 alkaen lainmuutoksen salliessa tarhauksen. Suomessa arvioidaan nykyään olevan noin 2500 villisikaa ja reilusti viisikymmentä villisikatarhaa. Tarhat voivat olla hyvinkin erikokoisia vaihdellen muutamasta siasta pariinsataan.